torstai 29. elokuuta 2019

Runo: Päästä irti


Puhu, puhu. Sanoja vain. Luo toivo jossa roikun.
Valhe, valhe. Puhetta vain. On tuska johon turrun.
Huudan, huudan, mene vain mutta palaat ennen kuin lähdet.

Anna minun kompastua ansoihisi, käske pidemmälle.
Tahtosi saat kun tuskaani riudun, tunnet eläväsi jälleen.
Katsot minua, kenet näet kun naurat noin kun itken.

Sydän, sydän, mieti vielä.

Koita, koita, uhmalla yritä. On arvaamattomat tuulet.
Kuiskaan, kuiskaan, sana vain ja lyöt ennen kuin kuulet.

Etsi se luu jota ei ole jo murrettu.

On kasvot piirretty pois, sielun laulu vaikenee.
Kädet, tutut vieraan vielä nousevat uudelleen.

Sydän, sydän, ole viisaampi.

Kaukaa enää ääneni kaikuu, lopulta hiljenee.
Satuta, haavoita, viillä ja lyö. Voimasi hälvenee.

Kutsu, raivoa, temppusi tee. Huuda, kuule en.
Yön syliin, piiloon, turvaani päiväni päättäen.

Sydän, sydän, päätä tämä.

Näin metsä lakkaa vastaamasta, minä itse poltin sen.
Minä elän, tunnen, kuulen mutta sinulle enää en.

Sydän, sydän, voimaannu,
kerran huokaa viimeisen.

Lähde, lähde. Irti päästä. Minua saa et.

Biisivinkkejä fiilistelyyn:
Kotiteollisuus - Jos sanon
Raaka-Aine - Kahleissa
Sonata Arctica - Tallulah

tiistai 6. elokuuta 2019

Runo: Syytön sinä olet

Minut turhaksi teet,
tarpeettomaksi mitätöit.
Minä huomaan ääneni vaienneen,
on suola pesty pois.

Sait minut uskomaan mahdottomaan,
vain näyttääksesi, ei sitä ollutkaan.

Niin järki huutaa raivoten, järkeä kalloon takoen,
järjettömyyttä murtaen, viisautta kylväen.

Ei suuret sanat onnea tuoneet,
vielä tukehdut tyhjiin lupauksiin,
eksyt omiin valheisiin.
Harhat huijaavat unelmiin
seuraamaan tietä mi' päättyvi ansaan,
ansaan jonka itse asensit.

Valheen tiellä on juostava pakoon.
Juokse, et pääse mihinkään.
Umpikujaan tai ympyrää meet,
saman tarinan kerrot uudelleen.

Tiedän, vaikka syytön olet,
minä hiljaa toivoisin toisin.

Niin teet minusta pisteen 
lauseen, joka kesken jää.

Jos voisin olla vihainen,
vihalla haavojani sivelisin.
Kai kestäisin kaiken paremmin.

Sait minusta liikaa.
Olisin antanut enemmän, mutta minä lopuin kesken.
Kun kyyneleet eivät enää vapaana virtaa,
tiedä, tiedä silloin ja ymmärrä.

On kaikki jo sanottu
eikä vastauskirjeet löydä enää perille
ajoissa.

Jos hiljaisuutta jaksaa ymmärtää,
syyttää voi ainoastaan itseään
kun vääryys löytää tiensä takaisin.

Vielä kaikuvi untaan sanaton sävellys,
ei soi suurille saleille laulu.
Vielä järki on takaraivossa jyskyttävä totuus,
hiljaisuus huudon keskellä.

Syytön sinä olet, 
päädyit tielle kohtalon näyttämän.
Ja minä itse sinut sinne saattelin.
Oli aika, odotin sinua takaisin.

Sinä marssit sisään suuria luullen,
kättesi jäljet kieltäen.

Syytön sinä olet, tukahdutit minut.
Kajosit sinne, minne en ketään päästä.
Syytön sinä olet, kulutit minut loppuun.

Sinä mestari todellisuuden välttämään,
näyttelet leikisti tärkeää.

On aika pysähtyä.

Kuuletko sointuni, tuskani sävelen,
kipuni kielet, sanoja nielen.
Sama laulu soi aina uudelleen.
Siinä syyllinen olet.

Kai ohikulkumatkalla olit vain, jälleen.
Tulit vain lähteäksesi pois.
Levoton sielu ei rauhaansa saa,
levotonna vaeltaa.

En minä lähtöäsi pelkää,
opetit pelkäämään sitä jos jäät.

Lopulta kaikki on kirjoitettu turhaksi
luoden unelman jota ei ole.
Niin piilotan totuuden rivien väliin saadakseni äänen.
Vaikenen tullakseni kuulluksi.

Kaikki ne kysymykset jotka kysymättä jää,
vailla vastaustaan arvaillen.
Vastauksena pettyneen
on vain syli täynnä ikävää.

Niin tuomitset itsesi ikuiseen huomiseen,
minä tänne jään.
Minun kyyneleeni sateessa soi,
minut väreinä yötaivaalla näät.

Mikä sinulta huomaamatta jäi,
se on todellisuus tää.
Ei vapaata sielua voi, edes pelolla, kesyttää.

Yritit, mutta syytön olet.

Biisivinkit fiilistelyyn:
Raaka-Aine - Tielle pimeään
Apulanta - Routa
Kotiteollisuus - Satu peikoista
Nightwish - While your lips are still red

perjantai 5. heinäkuuta 2019

Runo: Tähtivyöhön


Hentoa pakkaslunta,
ei unta, unelmaa.
Nyyhkivi, ei pysähtyä saa, ei nukahtaa.
Jatka, jatka, jatka.

Tunnotta, luulisi, helpompi niin, vaan ei.
Tuska repivi tainnoksiin, voi, sattuu niin.
Jatkuvi matka, ei pysähtyä saa, ei luovuttaa.
Mene, mene, mene.

Mieli jo turta, nukuttaa niin,
on tarponut itsensä uuvuksiin.
On raskaaksi käynyt askel.. Niin.
Jo mieli halajaa kinoksiin,
uinua pakkasen syleilyyn.

Ei!
Jatka, jatka!
Mene, mene!
Tunnotta, turtana, väsyneen,
sydän tietää jo voittaneen.
Talvi vaikkakin armoton,
vasta viimeinen kyynel kylmä on.

Loppuvi tuska, loppuvi murheet.
Ei paina taakka, ei tehdyt virheet.
Viimeinen kyynel, lohduton,
syntyvi kaipuu ajaton.

Haavat vuotamasta lakkaa.
Mi' rikki on, se rikki jää,
ei voi sattua enempää.
Mi' kesken on, se kesken jää.

Jos minun rakkaus riittänyt ei,
minä murheeni kylvän, 
sun harhaan vei.
Haaveeni hautaan juurelle koivun,
jäihin upotan tunteeni roihun.

Jos sinä tuomitset minut niin,
hukkumaan kyyneliin lämpimiin,
minä viimeistäni odottamaan jään.
Kyyneltä kylmää, viileää.

Jos minun sydämeni riittänyt ei,
oi, miksi sen otit? Miksi sen veit?

Kaipuu hiipivi takaisin,
hiljaa, hiljaa hipsuttaa.
Sanoitta, vaiti, kuiskuttaa.
Hiljaa, hiljaa, ollaan vaan.

Kuka siellä pimeydessä vaeltaa,
varkain hiipii, kuiskuttaa.
Ei kaunista sanaa, herjaa vaan,
kaikuvi seinien huokaustaan.

Kuka se on kun muistuttaa,
kaukana karjuvi parjaustaan.
Pidä varasi! Pidä varasi,
sielu huutavi vanhastaan.

Siimeksessä yön, pimeydessä piilossa,
kirjoittavi tähdille runojansa.
Tuntojansa, tuskiansa purkavi.
Sieluansa lepuuttaa, tähtivyöhön kirjoittaa.

Yön mustaan sulautuu synkkä mieli.
Kun piilossaan itki, sen rukka tiesi,
ei pakoon pääse kahleitaan.
On rohkeus kerättävä uudestaan.

On herättävä uniltaan sielun kauhu.
Se nukkuva, vihainen valkoinen karhu.

Herää, herää!

torstai 19. huhtikuuta 2018

Runo: Pyyntönä yöhön

Kuva © Jani Kinnunen

Jos minun tuskani niin suureksi käypi,
että paikoilleni jään,
vie minut mukanasi, koski,
anna minun levähtää.

Kannattele, koskeni, eteenpäin vie
taakkaani murheen ja huolen.
En minä murtua saata, en voi,
anna vain hetki hengittää.

Kuule, taivas, kuule sydämeni kuiske.
Nouskoot pyyntöni revontuliin.
Lyököön sydämeni tähtien tuikkeessa.

Jos minä väsynkin auringonlaskussa,
valaiskoot kuun valo minut jatkamaan.

Jos silmäni sokaistuvatkin kyyneleistä,
yhtykööt kyyneleeni koskeni kuohuihin,
voiman virtoihin eteenpäin vieden.

Jos minä uhkaankin sammua,
puhalla, tuuli, lävitseni.
Anna happea sydämeni väsyneelle liekille.

Lyökööt ukkonen salamallaan sieluni eloon,
jos minä väsynkin, pakota jatkamaan.

Jos minun tuskani niin suureksi käypi,
valvota minua, kuu, älä anna minun nukahtaa.

Vielä nousee aurinko, vielä nousee aamu 
joka loput päiväni aloittaa.
Päivät, jolloin yöt ovat öitä, öitä vain
kun minunkin on aika levähtää.

Vielä se on vain kajastus taivaanrannalla.

Ulvokaa tuulet, naura oi kuu!
Niin synkkään yöhön taas tuudittuu,
sumuhuopaan laskeutuu.
Yhdistyy aika ja ajattomuus.

Kuule, oi koskeni, 
vaienna huutoni kuohuihisi.
Hukuta minut virtasi lepoon.
Päästä minut lepäämään.

Hiokoot virtasi palasia pois,
palasia ruumiin ja kuoren.
Sydäntä murtaa et kumminkaan vois,
sielua miekan ja nuolen.

- Mari M.

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Minun kirjani



Erään kipeän elämänvaiheen eräänä yönä.. Makasin hereillä sohvalla. Ajattelin, jos television äärellä saisin unta paremmin. Kelloa en viitsinyt katsoa. Liian paljon se oli kumminkin, seuraavana aamuna olisi taas työpäivä edessä. Minulla oli paha olla. Minuun sattui, taakka harteilla painoi raskaana. Tuohon aikaan se oli hyvin tavallista. Kyseessä oli yö muiden joukossa. Siinä maatessani oli aina aikaa ajatella. Syntyi useita runoja, useita tekstejä. Se helpotti, rauhoitti mieltä. Lopulta aina mieleni sai ajatustyönsä päätökseen. Ajatus rauhoittui, väsynyt keho antoi periksi ja saatoin nukahtaa. Tuona kyseisenä yönä en kuitenkaan nukahtanut. Sain idean. Idean kirjasta.

Olin usein pyörittänyt mielessäni ajatusta siitä, miten ihanaa olisi kirjoittaa oma kirja. Oma teos, oikeiden kansien välissä. Ei pelkkä paperisotku kenkälaatikossa, vaan ihan oikea kirja. Joitain aiheenpoikasia oli pyörinyt mielessä, mutta mikään niistä ei kolahtanut oikealla tavalla. Ei tuntunut omalta, minun kirjaltani. Tuona kipeänä yönä se kuitenkin iski. Inspiraatio. Lauseet rupesivat pyörimään päässäni ääneen luettuina. Itse niitä itselleni luin, jostain syvältä pääni sisältä. Lause lauseen jälkeen, kykenin lähes näkemään valmiin teoksen silmieni edessä. Lopulta se pyöri kuin elokuva silmieni edessä. Rakastuin. Kirjoitin asioita käsin paperille ylös, ettei pääsisi lipeämään mielestä. En oikein tiedä mitä tapahtui.. Jossain siellä kaaokseni seassa, syvällä pääni uumenissa se muhi. Ja nyt sitten sain vihdoin oksennettua sen ulos. Ja siitä se lähti. 

Oman kirjan kirjoittaminen.

Olen palavasti rakastunut tähän ensiteokseeni. Minun esikoiseni. Vaikka se ei ketään muuta kuin minua itseäni miellyttäisi, väliäkö sen. Se on minun. Minun kirjani. Vaikka minä sen omakustanteena maailmalle synnyttäisin, se on minun tekemäni. Jotain konkreettista, mitä jätän jälkeeni. Ajatukseni jäävät elämään, vaikka minä olen aikanaan poissa. 

Odotan innolla tulevaa kesää ja syksyä. Pääsen taas kirjoittamaan luontoon. Hiljaisuus auttaa kuulemaan ajatuksia. Tunnelma on rauhallinen. Rauha antaa tilaa ajatuksille. Ajatuksenjuoksu hidastuu, jolloin lauseista on helpompi napata kiinni. Tuntuu, kuin hetkeksi irtaantuisi maailmasta. Leijailisi osana luontoa, sulautuisi osaksi sitä. Hämärtyvässä illassa, puron solinassa, tuulen huminassa, vedessä hyppivien kalojen polskahduksissa.. Pienenä osana suurta kokonaisuutta. Siellä minä hyttysiä ruokin ja onnellisena kirjoitan. Luen sitten kotona, mitä sain aikaiseksi. Oi, onneksi kohta on kesä..

Aivan erityisesti nautin veden äärellä kirjoittamisesta. Mitä suurempaan solmuun ajatukseni ovat menneet, sitä suuremman veden lähelle hakeudun. Mitä suurempi tunne puristaa rintaa, niin hyvässä kuin pahassa, sitä enemmän kaipaan vettä. Järvet, purot, hätätilanteessa jopa rapakot. Monet ilot ja surut olen kertonut lähistön vesistöille, kalojen juoruiltavaksi. Onneksi ne eivät osaa puhua. Siinähän keskenään pulisevat.

Vesi on niin inspiroivaa kaikessa monimuotoisuudessaan.. Räystäiltä tippuvat pisarat, merkkinä keväästä. Kesäsateen tuoma raikkaus, on helppo hengittää. Sydämen muotoon hakeutunut rapakko, tärkeän päivän iltana. Peilityyni järvi, kirkkaine kuvajaisineen. Mahtava ukkosmyrsky ja rankkasade, sen voima. Sateen ropina pimeänä syysiltana, kynttilänvalossa. Pieni maistiainen äärettömyydestä kun ei näe vastarantaa. 

Suurin rakkauteni, sieluni koti, on koski. Sen kuohuntaan yhtyy monenlaiset tunteet. Kosken kuohunta vie mennessään ääneen huudetun tuskan. Se resonoi nauretun onnen. Ajatus kimpoilee kiviä paiskovan voiman tahdissa. Virran voima pitää mielen nöyränä. Sekaan heittämäni kivi on vain pieni polskahdus kosken mahtia vastaan. Ei koski siitä kivestä minulle suutu. Voin aivan hyvin paiskoa sen vietäväksi mieleni mietteet. Voin kertoa koskelle aivan kaiken. Ei muut salaisuuksiani kuule, kun sanani hukkuvat kuohuntaan. Vaikka minä miten huutaisin, koski peittää kaiken alleen ja jatkaa eteenpäin. Niin minä päästän mietteeni irti, jäljelle jää vain vapaa mieli. Tyhjyys. Rauhoitun. Olo tasoittuu. On vain minä ja koski. Ja niin minusta tulee osa koskea. Virta nappaa ajatukseni. Vie määrätietoisesti eteenpäin, kiviin törmäten ja edelleen eteenpäin jatkaen. Se on inspiroivin mielentila minulle kirjoittaa. Eteenpäin vain, tuli vastaan miten suuri kivi tahansa. Missään muualla en pääse samaan. Minä ja minun rakas koskeni. Yhdessä.

En malttaisi millään odottaa, että pääsen veden äärelle kirjani pariin. Pian saan laskea tämän inspiraationi kosken vietäväksi.



 Biisivinkit fiilistelyyn: 
Emma Salokoski - Veden alla
Rammstein - Seemann
Lindemann - Yukon
Tool - Disposition