torstai 19. huhtikuuta 2018

Runo: Pyyntönä yöhön

Kuva © Jani Kinnunen

Jos minun tuskani niin suureksi käypi,
että paikoilleni jään,
vie minut mukanasi, koski,
anna minun levähtää.

Kannattele, koskeni, eteenpäin vie
taakkaani murheen ja huolen.
En minä murtua saata, en voi,
anna vain hetki hengittää.

Kuule, taivas, kuule sydämeni kuiske.
Nouskoot pyyntöni revontuliin.
Lyököön sydämeni tähtien tuikkeessa.

Jos minä väsynkin auringonlaskussa,
valaiskoot kuun valo minut jatkamaan.

Jos silmäni sokaistuvatkin kyyneleistä,
yhtykööt kyyneleeni koskeni kuohuihin,
voiman virtoihin eteenpäin vieden.

Jos minä uhkaankin sammua,
puhalla, tuuli, lävitseni.
Anna happea sydämeni väsyneelle liekille.

Lyökööt ukkonen salamallaan sieluni eloon,
jos minä väsynkin, pakota jatkamaan.

Jos minun tuskani niin suureksi käypi,
valvota minua, kuu, älä anna minun nukahtaa.

Vielä nousee aurinko, vielä nousee aamu 
joka loput päiväni aloittaa.
Päivät, jolloin yöt ovat öitä, öitä vain
kun minunkin on aika levähtää.

Vielä se on vain kajastus taivaanrannalla.

Ulvokaa tuulet, naura oi kuu!
Niin synkkään yöhön taas tuudittuu,
sumuhuopaan laskeutuu.
Yhdistyy aika ja ajattomuus.

Kuule, oi koskeni, 
vaienna huutoni kuohuihisi.
Hukuta minut virtasi lepoon.
Päästä minut lepäämään.

Hiokoot virtasi palasia pois,
palasia ruumiin ja kuoren.
Sydäntä murtaa et kumminkaan vois,
sielua miekan ja nuolen.

- Mari M.

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Minun kirjani



Erään kipeän elämänvaiheen eräänä yönä.. Makasin hereillä sohvalla. Ajattelin, jos television äärellä saisin unta paremmin. Kelloa en viitsinyt katsoa. Liian paljon se oli kumminkin, seuraavana aamuna olisi taas työpäivä edessä. Minulla oli paha olla. Minuun sattui, taakka harteilla painoi raskaana. Tuohon aikaan se oli hyvin tavallista. Kyseessä oli yö muiden joukossa. Siinä maatessani oli aina aikaa ajatella. Syntyi useita runoja, useita tekstejä. Se helpotti, rauhoitti mieltä. Lopulta aina mieleni sai ajatustyönsä päätökseen. Ajatus rauhoittui, väsynyt keho antoi periksi ja saatoin nukahtaa. Tuona kyseisenä yönä en kuitenkaan nukahtanut. Sain idean. Idean kirjasta.

Olin usein pyörittänyt mielessäni ajatusta siitä, miten ihanaa olisi kirjoittaa oma kirja. Oma teos, oikeiden kansien välissä. Ei pelkkä paperisotku kenkälaatikossa, vaan ihan oikea kirja. Joitain aiheenpoikasia oli pyörinyt mielessä, mutta mikään niistä ei kolahtanut oikealla tavalla. Ei tuntunut omalta, minun kirjaltani. Tuona kipeänä yönä se kuitenkin iski. Inspiraatio. Lauseet rupesivat pyörimään päässäni ääneen luettuina. Itse niitä itselleni luin, jostain syvältä pääni sisältä. Lause lauseen jälkeen, kykenin lähes näkemään valmiin teoksen silmieni edessä. Lopulta se pyöri kuin elokuva silmieni edessä. Rakastuin. Kirjoitin asioita käsin paperille ylös, ettei pääsisi lipeämään mielestä. En oikein tiedä mitä tapahtui.. Jossain siellä kaaokseni seassa, syvällä pääni uumenissa se muhi. Ja nyt sitten sain vihdoin oksennettua sen ulos. Ja siitä se lähti. 

Oman kirjan kirjoittaminen.

Olen palavasti rakastunut tähän ensiteokseeni. Minun esikoiseni. Vaikka se ei ketään muuta kuin minua itseäni miellyttäisi, väliäkö sen. Se on minun. Minun kirjani. Vaikka minä sen omakustanteena maailmalle synnyttäisin, se on minun tekemäni. Jotain konkreettista, mitä jätän jälkeeni. Ajatukseni jäävät elämään, vaikka minä olen aikanaan poissa. 

Odotan innolla tulevaa kesää ja syksyä. Pääsen taas kirjoittamaan luontoon. Hiljaisuus auttaa kuulemaan ajatuksia. Tunnelma on rauhallinen. Rauha antaa tilaa ajatuksille. Ajatuksenjuoksu hidastuu, jolloin lauseista on helpompi napata kiinni. Tuntuu, kuin hetkeksi irtaantuisi maailmasta. Leijailisi osana luontoa, sulautuisi osaksi sitä. Hämärtyvässä illassa, puron solinassa, tuulen huminassa, vedessä hyppivien kalojen polskahduksissa.. Pienenä osana suurta kokonaisuutta. Siellä minä hyttysiä ruokin ja onnellisena kirjoitan. Luen sitten kotona, mitä sain aikaiseksi. Oi, onneksi kohta on kesä..

Aivan erityisesti nautin veden äärellä kirjoittamisesta. Mitä suurempaan solmuun ajatukseni ovat menneet, sitä suuremman veden lähelle hakeudun. Mitä suurempi tunne puristaa rintaa, niin hyvässä kuin pahassa, sitä enemmän kaipaan vettä. Järvet, purot, hätätilanteessa jopa rapakot. Monet ilot ja surut olen kertonut lähistön vesistöille, kalojen juoruiltavaksi. Onneksi ne eivät osaa puhua. Siinähän keskenään pulisevat.

Vesi on niin inspiroivaa kaikessa monimuotoisuudessaan.. Räystäiltä tippuvat pisarat, merkkinä keväästä. Kesäsateen tuoma raikkaus, on helppo hengittää. Sydämen muotoon hakeutunut rapakko, tärkeän päivän iltana. Peilityyni järvi, kirkkaine kuvajaisineen. Mahtava ukkosmyrsky ja rankkasade, sen voima. Sateen ropina pimeänä syysiltana, kynttilänvalossa. Pieni maistiainen äärettömyydestä kun ei näe vastarantaa. 

Suurin rakkauteni, sieluni koti, on koski. Sen kuohuntaan yhtyy monenlaiset tunteet. Kosken kuohunta vie mennessään ääneen huudetun tuskan. Se resonoi nauretun onnen. Ajatus kimpoilee kiviä paiskovan voiman tahdissa. Virran voima pitää mielen nöyränä. Sekaan heittämäni kivi on vain pieni polskahdus kosken mahtia vastaan. Ei koski siitä kivestä minulle suutu. Voin aivan hyvin paiskoa sen vietäväksi mieleni mietteet. Voin kertoa koskelle aivan kaiken. Ei muut salaisuuksiani kuule, kun sanani hukkuvat kuohuntaan. Vaikka minä miten huutaisin, koski peittää kaiken alleen ja jatkaa eteenpäin. Niin minä päästän mietteeni irti, jäljelle jää vain vapaa mieli. Tyhjyys. Rauhoitun. Olo tasoittuu. On vain minä ja koski. Ja niin minusta tulee osa koskea. Virta nappaa ajatukseni. Vie määrätietoisesti eteenpäin, kiviin törmäten ja edelleen eteenpäin jatkaen. Se on inspiroivin mielentila minulle kirjoittaa. Eteenpäin vain, tuli vastaan miten suuri kivi tahansa. Missään muualla en pääse samaan. Minä ja minun rakas koskeni. Yhdessä.

En malttaisi millään odottaa, että pääsen veden äärelle kirjani pariin. Pian saan laskea tämän inspiraationi kosken vietäväksi.



 Biisivinkit fiilistelyyn: 
Emma Salokoski - Veden alla
Rammstein - Seemann
Lindemann - Yukon
Tool - Disposition

torstai 12. huhtikuuta 2018

Tärkeitä sanoja



Kirjoittaminen.

Vihko, joka kulkee aina mukana. Tyhjät sivut, jotka yksi kerrallaan täyttyvät kertoen elämäni tarinaa. Kirjoitan elämästä, pienistä hetkistä. Muistiin pahan päivän varalle, iloksi takataskuun. Kirjoitan mielen päältä paperille, kynä terapeuttinani. Puran sydäntäni, niin ilot kuin surutkin, jottei ne painaisi sydäntä liikaa. Olen kirjoittanut viime aikoina niin paljon, että voisin kylpeä teksteissäni kuin Roope Ankka rahoissaan. Joskus pysähdyn ihmettelemään tuota paperikasaani.. Miten kaikki tuo onkaan mahtunut minun päähäni? Minulla lienee valtava pää.

Tekstejä, jotka saavat nauramaan. Tekstejä, jotka saavat itkemään. Tekstejä, jotka saavat liikuttumaan. Tekstejä, jotka hiljentävät miettimään.

Rakastan kirjoittamisessa sen raadollisuutta. Minusta tulee itseni lukija. Välillä herään kyseenalaistamaan itseäni ja ajatuksiani - onko tuossa tyttökulta nyt mitään järkeä? Välillä taas on kehun paikka. Hyvä, juuri noin! Vielä kun, onneton, muistaisit tuon huomennakin.. Ettet arjen pyörteissä unohtaisi. Joskus joistain teksteistä tulee sellaisia "minulta minulle" kannustushuutoja. Joskus taas teksteistä tulee voimaannuttavia muistoja tunteista, läpi rämmityistä soista joista onkin noussut kauas. Havahtuu siihen, miten kirjoittaja tuntuukaan niin vieraalta. Kirjoittaja, minä itse. Miten kauas onkaan kasvanut. Niistä oivalluksista olen erityisen ylpeä.

Inspiraatio näille ajatussotkuille voi kimmota mistä tahansa. Pienistä hetkistä. Suurista tunteista. Onnesta, joka pakahduttaa sydämen jos se ei pääse ulos. Tuskasta, joka painaa harteilla selkärangan kasaan painaen, jos taakkaa ei saa kevennettyä. Toiveista, jotka kaipaavat eloon puhaltavaa tuulahdusta. Naurunkyyneleistä, tilanteista joita ei tahdo unhoittaa. Sekavia, solmuun menneitä ajatuksia, jotka kaipaavat järkeä. Kipupisteitä, jotka kaipaavat ymmärrystä. Väsynyttä mieltä, joka kaipaa tilaa levähtää. Ilosta, joka kukkii kaiken päällä murheet multanaan. Menneisyyden tuhkat viisauden kasvualustana.

Hulluimmat ajatukseni tuppaavat muotoutumaan runoiksi. Typeriä runoja, jotka paljastuvatkin sydämen salaisuuksiksi. Salaisuuksiksi, joita suu ei uskaltanut ääneen puhua. Vanhojen ja uusien haavojen paranemista, kun ymmärtää ettei ne runot typeriä olleetkaan. Ei, ei typeriä ollenkaan. Hassuja haaveita, hulluja ideoita jotka kaipaavat vain ripauksen rohkeutta toteutuakseen. Rohkeutta, joka elää sisällä ja pyrkii ulos tärkeinä sanoina.


Toisinaan on vain lauluja ilman lyriikkaa. Sanoja, jotka olivat mielen syövereissä perimmäisessä nurkassa piilossa. Sanoja, jotka siellä piilossaan kaikuen soivat. Sanoja, joiden täytyi tulla kerrotuksi. Sanoja, joiden täytyi tulla kuulluksi. Äänenä äänettömälle, kuvauksena näkymättömälle. Melodia, joka soi luihin ja ytimiin. Tärkeitä sanoja, eläviä unelmia. Elävää musiikkia. Minä kirjoitan hauraat haaveeni paperille, jotta ne kasvaisivat soiviksi unelmiksi - ja minä kasvaisin kyllin rohkeaksi laulaa lauluni ääneen.  

En supersankarina, en yli-ihmisenä, en valmiiksi kaikkea tietävänä. 

Ihan vain tällaisena oman elämäni villahoususankarina kuin olen.